Tässä hetkessä on hyvä olla. Älyttömän hyvä. Olen sytyttänyt monta kynttilää, katselen punertavaa taivaanrantaa, hörpin inkiväärijuomaa ja opiskelen. Ihan vähän tässä sivussa facebookaan ja päivitän blogia. Pitkästä aikaa tätä jälkimmäistä.

Bloggaustaukoon ei ole mitään syytä. Aiheita on ollut mielessä paljon, mutta ne on kaikki jääneet arjen jalkoihin. Niin kuin joskus povailin, syksy on ollut melkoinen työ- ja opiskeludeadlineineen. Mutta silti tämä syksy on ollu tosi hyvä. Ja kaunis.

 

Kummitätini sytytti päässäni jonkinlaisen ymmärryksen ja kiitollisuuden valon. Kävin hänen luonaan kuukausi sitten, olimme nähneet viimeksi yli vuosi sitten. Kummitätini soitti ja kiitti vierailusta: "Oli ihana nähdä, että selvästi voit hyvin ja elämässäsi on nyt kaikki kohdallaan." En ole kertonut hänelle mitään uupumuksestani tai paniikkihäiriöstä tai nykyisestä elämästä. Mutta läheisillä on tarkat silmät.

Aloin miettiä, että elämäni on tosiaan muuttunut paljon. Vielä kaksi vuotta sitten istuin tietokoneella 12-16 tuntia päivässä, söin ensimmäisen kerran illalla, nukuin 4-6 tuntia yössä, en liikkunut tai ulkoillut nimeksikään. Elin tällä tavalla kolme vuotta. KOLME VUOTTA! Kun kaksi vuotta sitten jäin opintovapaalle, päätin, että asiat muuttuvat. Muutos oli kuitenkin tosi hidasta. Käytin opiskeluun sen ajan, mikä ennen oli menny töihin, pysähtyminen ja jatkuvan suorittamisen lopettaminen oli vaikeaa ja eri elämän saroilla tuli uusia hankaluuksia minusta johtumattomistakin syistä. Toipuminen alkoi viime keväänä, kun vihdoin hain ja sain kunnolla apua. Nykyään käyn kuntosalilla 1-3 kertaa viikossa, ulkoilen viikottain, en ikinä jätä aamiaista ja lounasta väliin, enkä enää opiskele ja tee töitä samana päivänä eli olen tietokoneella enintään 8 tuntia päivässä. Joku voisi sanoa, että sekin on liikaa, liikuntaa on liian vähän ja plaaplaa. Ite olen tajuttoman onnellinen, että tässä hetkessä asiat on näinkin hyvin ja vielä on tilaa uusille tavotteille ja haasteille. En voi ymmärtää, miten huonosti kohtelin itseäni ja läheisiäni pitkään. Tuo tie olisi varmaan kuljettu loppuun hyvin pian, nyt sen vasta tajuan.

On tosi vapauttavaa, että elämässä on tilaa ja energiaa harrastuksille ja spontaaneille asioille. Viime viikolla otimme keskellä arkea siskonpojan yökylään, kun hän soitti ja niin kauniisti pyysi (jep, täti on heikko). Sovin pomoni kanssa, että menen töihin seuraavana aamuna muutamaa tuntia myöhemmin, jotta ehdin heittää pojan aamutoimien ja ulkoilun jälkeen kotiinsa. Jatkoin työpäivää hyvillä mielin loppupäästä, kivan aamun motivoimana. Tällaista en olisi todellakaan tehnyt aiemmin, koska ei olisi muka ollut aikaa, eikä voimiakaan.

Uupumusoireita ei ole näkyny enää pitkään aikaan. Paniikkioireista kaikki kuoleman- ja sairaudenpelot, puutumiset ja öiset sykkeennousut on jääny pois. Huimaus on vielä satunnainen vieras, mutta se on helpompi kestää, sillä nukun HYVIN. Huimausta voi myös hallita stressin määrällä. Aina asioihin ei voi itse vaikuttaa, mutta pitkälle voi.

Olen nyt kahden viikon palkattomalla vapaalla, jotta saan aikaa opiskelulle. En ehtinyt laittaa työpaikan ovea kiinni, kun kurkku tuntui kipeältä. Niinpä olen ollut koko ekan opintoviikon kipeänä. Ensiksi harmitti (eniten siksi, että oli tarkoitus käydä paljon salilla), mutta sitten tajusin, että hyvä näin. Saan olla kotona ja sairastaa rauhassa ilman syyllisyyttä siitä, että olen töistä pois tai en ole pois. Tämä elämänkoulu on opettanu kuuntelemaan itseä. On uskottava, että keho tietää mieltä paremmin, milloin se lepoa kaipaa. Ehkä kroppa kiittää jossain kohtaa, kun nyt sitä kiltisti kuuntelen ja keitän taikajuomaa inkivääristä ahkeraan. :)

Tuntuu, että joku lamppu (tai kynttilä) on korvien välissä syttyny. Silti tiedän, miten heikoilla ja haavoittuvainen olen. Laiva voi keikahtaa vielä toiseenkin suntaan. Ehkä juuri siksi tämä hetki tuntuu niin arvokkaalta.

Ettei menis kovin vakavaksi, kysytään tällainen kevyt kysymys: Mikä on ollut sinulle kovin oppimisen paikka elämässä?