Erään joulun alla kodissamme oli joulusiivouskaaos, mutta otin kaapista kauneimman astiani ja laitoin siihen pähkinöitä. Ihastelin näkyä. Siskoni nauroi vieressä: ”Pääasia, että pähkinät ovat kupissa. Vain sinä pystyt sulkemaan silmäsi kaaokselta ja keskittymään pähkinöihin.” Tästä tuli sanonta, jota on käytetty perhepiirissämme ahkerasti – se olkoon myös blogini nimi, sillä se kuvaa minua hyvin.

Tai kuvasi joskus. Olin aiemmin rouva Hulda Huoleton, kunnes elämästäni tuli suorittamista. Se tavallinen tarina. Aloitin korkeakouluopinnot vaativan työn rinnalla. Tykkäsin molemmista, joten paneuduin täysillä sekä työhön että opiskeluun. Lisäksi halusin paneutua täysillä avioliittooni, sisustamiseen ja lukemattomiin muihin asioihin. Ystäville ja perheelle, saati harrastuksille, ei ollut juurikaan aikaa, mutta siitä huolimatta elämä tuntui niin mukavalta, etten tajunnut, että kaivan itselleni kuoppaa.

Kun kroppa alkoi oireilla ilman, että oireisiin löytyi syytä, tajusin, että elämäntapani oli kuluttava. Eihän kukaan kestä vuodesta toiseen 12-16 tunnin päivittäisiä jaksoja tietokoneella, epäsäännöllisiä ruokailuja, liikkumattomuutta, jatkuvaa stressiä ja huonoja yöunia. Pohjalla tunsin olevani silloin, kun tein isoa projektia, jossa minulla oli päävastuu ja aikataulu äärimmäisen tiukka. Tärisin, itkin ja pelkäsin, etten selviä minulle annetusta vastuusta deadlinepaineen alla. Olin varma, että kuolen. Pohjalla tunsin olevani myös silloin, kun en pystynytkään menemään luennolle, vaan lösähdin juna-aseman laiturille luullen, että sydämeni pysähtyy. Pohjalla olin myös niinä öinä, kun uni ei tullut ja kuuntelin, miten sydän hakkaa aina vain lujempaa. Tai silloin, kun kyyneleitä nieleskellen sanoin siskolleni, ettei elämässäni ole enää mitään kiinnostavaa tai tavoiteltavaa.

Lopulta minulla diagnosoitiin uupumus. Ammattilaisten ja kalenterin uudelleenraivaamisen avulla alkoi hidas toipuminen. Onnekseni ilman lääkkeitä ja masennusdiagnoosia. Tiedostan, että asiat voisi olla niin paljon huonomminkin. Olen tosi kiitollinen siitä, missä tilanteessa nyt olen. En varmasti ole vieläkään täysin kuivilla, mutta jotain kertonee se, etten ole enää valmis laittamaan työtä tai opiskelua ihmissuhteiden tai oman hyvinvoinnin edelle. Stressinsietokykyni on laskenut alhaiseksi, mikä on toisaalta terve merkki, sillä hälytyskellot alkavat soida nopeasti. Kroppa varoittaa herkästi siitä, etten toista virheitäni. Nykyään sentään tunnen stressin, nälän ja väsymyksen. Aina ei näin ole ollut.

Viime kuukausina olen opetellut rauhoittumista, uusia elämäntapoja ja löysännyt monella saralla. Enää minulle ei ole tärkeintä työssä ja opinnoissa menestyminen tai se, että pyyhkeet ovat Marimekkoa tai Gantia ja lamput halutuinta designia. Koin itselleni merkittävän oivalluksen muutama kuukausi sitten Stockmannilla. Olen jo pitkään haaveillut tyylikkäistä servietterenkaista. Löysin täydelliset Stockan hyllystä ja lastasin ne jo ostoskoriini, kunnes käännyin ja pujotin ne takaisin hyllyyn. Näin jo sieluni silmin, miten upeita kattauksia loihtisin renkaiden avulla, mutta yhtäkkiä se tuntui liian täydelliseltä. Sellaiselta, mitä en enää halua. Paperiset kelvatkoon. Sillä hetkellä tajusin, että olen palaamassa samaksi naiseksi, joka laittoi pähkinät kuppiin keskelle sotkuista kotia. Sellainen Hulda huoleton minä haluan olla!

Mutta se siitä sairauskertomuksesta. Tämä blogi täyttyköön pienistä arjen iloista: yksikerroksisen puutalon sisustamisesta, pihatöistä, kokkaamisesta, mökkeilystä, hiljattain löytyneestä liikunnan ilosta, ihmissuhteista, elämänhallinnasta ja tasapainoilusta työn, opiskelun ja vapaa-ajan välillä. Minulle kirjoituksen aihe voi olla makuuhuoneen remontti tai lämpimän kesätuulen hipaisu poskella.

Tervetuloa seuraamaan maalaistytön elämää.